Hesarissa on laajempi juttu Wow-keissistä, joka on rakennettu päämiehemme Hannu Aholan tarinan varaan. Nettilehdessä on tiivistelmä.
Jutun faktat olivat käytännössä riidattomat: päämieheltämme, joka on yksityishenkilö, varastettiin ja realisoitiin noin 4000 euron arvoinen World of Warcraft -nettipelitili. Vahinkoa syntyi siis 4000 euroa, joka oli tiedossa heti alussa (tosin epäilimme, että summa olisi voinut olla vielä hieman suurempi — joka tapauksessa suuruusluokka oli kiistaton). Juridisesti mielestäni ainut aidosti kiinnostava kysymys oli rikosnimike. Rikoslaissa on nykyään pitkä lista erilaisia pykäliä, joista aika monen tunnusmerkistö olisi mielestäni sopinut teonkuvaukseen (ks. rikoslaki, erit. 38-luku).
Lähes välittömästi kävi kuitenkin selväksi, että kaikkein haastavinta jutun ajamisessa oli saada viranomaiset ymmärtämään saati kiinnostumaan sen tutkinnasta ja ajamisesta. Erityisesti poliisi yritti taivutella meitä sopimaan jutun alkuunsa. Poliisin oli vaikea ymmärtää, ettemme ole valmiita sopimaan juttua 50 euron sovintotarjousta vastaan. Kuulustelujen järjestämiseen meni melkein puoli vuotta tekohetkestä. Tutkintaa johtava poliisi myös vaihtui kertaalleen. Samoin kävi syyttäjän kanssa. Juttu ehti hautua melkein puolitoista vuotta ennen käräjäpäivää.
Lienee selvää, että tietotekniikkajutuissa edes kohtuulinen nopeus etenkin teknisessä tutkinassa on aivan kriittistä.
On kiinnostava verrata, miten prosessi toimii tekijänoikeuspuolella. Karkeasti yksinkertaistaen intressin ei tarvitse olla edes tuhatta euroa kun poliisin tekniset tutkijat ajavat maijoilla pihaan, repivät koneet seinästä, ja hakevat epäillyn kuulusteluihin ja mahdollisesti koppiin yöksi. Kaikki tapahtuu muutamassa päivässä siitä, kun joku tekijänoikeuksia valvova taho on tehnyt rikosilmoituksen ja lähettänyt tarvittavat alkutodisteet (esim. screenshotit). Syyttäjä ajaa juttua tarmokkaasi, ja tuomio on lähtökohtaisesti aina syytteen mukainen.
Vertailu ei oikein kestä päivänvaloa, jos tapauksia miettii yksityishenkilön oikeuksien toteutumisen kannalta. Tekijänoikeusjutuissa viranomaiset tutkivat ja ajavat juttuja kansainvälisten kasvottomien suuryritysten puolesta. Tuomitut korvaukset tai toisin sanoen jutuista saadut “voitot” menevät suoraan teollisuuden puolesta juttuja valmistelevien juristien palkkoihin. Onnetonta oikeuksia loukannutta yksityishenkilöä kyllä lyödään kunnolla — siinä mielessä homma on tehokasta. Mutta mielestäni valtion rooli firmojen puolustajana ja muun muassa näiden oikeudenkäyntikuluriskin nollaajana on täysin perusteeton. Firmoilla on omia resursseja juttujen ajamiseen vaikka kuinka (onneksi viime aikoina esimerkiksi TTVK onkin alkanut nostaa yhä enemmän siivilikanteita.)
Nyt käsitellyssä nettirikosjutussa yksityishenkilön oli hyvin vaikea saada oikeutta toista yksityishenkilöä vastaan. Viranomaisia oli hankala saada kiinnostumaan Hannu Aholan oikeuksista, vaikka jutulla oli hänelle suuri henkilökohtainen merkitys. Rahallinen intressi ei ollut vähäinen vaan itse asiassa suurempi kuin monessa vertaisverkkojutussa. Loppupeleissä rikostuomio jäi kuitenkin pöydälle, vaikka korvausvaatimukset ajoimmekin menestyksellä läpi.
Miten tilanne korjataan? Ehkäpä koulutuksen ja tiedottamisen lisääminen olisi hyvä alku. Varmaa on, että Hannu Aholan tapaus ei tule jäämään ainoaksi pelitilin varkaudeksi. Yhtään vastaavaa tapausta ei saisi jäädä ilman päivänvaloa vain siksi, että viranomaiset eivät tiedä miten niihin pitäisi suhtautua.
Lue myös: Tietomurto
