Asianomistaja on siis se kenen oikeutta väitetään rikotun. Tuusulan tapauksessa siis levy-yhtiöt ja Teosto.
Juttelimme lähes viisituntiseksi venyneessä istunnossa myös korvausten määrästä. Ei sillä että asialla olisi ollut jotain merkitystä. Tuomari huomauttikin että kaikki paikallaolevat lakimiehet näyttivät harjoittelevan Turkua varten. Tuomari ei ollut varmasti ihan väärässä. Asianomistaja oli laskeskellut korvaukset lähemmäksi 30.000 euroa. Pohjana oli käytetty noin 12 euron äänilevyjen tukkukeskihintaa. On sekin yksi arviointimahdollisuus. Tapauksessa jaetut äänitteet olivat kaikki vanhoja alennuslevyjä. Yön ja popedan tuotanto on jo monesti pyörinyt nice price levyinä 5-6 euron kuluttajahinnoilla.
Missään Finreactor-tapauksessa eikä aikaisemmin korkeimmassaoikeudessa korvauksia ole myönnetty ns. täysimääräisinä. Miksi niitä pitää kalastella? Onko oikeudenomistajien helpompi sopia syytettyjen kanssa kun vaatimukset ovat lähtöasetelmissa tähtitieteellisiä? Pelottelu vaikutus on yksi syy. Tiedostojenjakelu kuulostaa vaaralliselta kun siitä voi joutua vastaamaan oikeudessa jopa 4 miljoonan korvauksiin. Vai olisiko niin, että taktiikkana on hakea hyvä tinkimisasema? Tulee mieleen basaari jossa kaupusteluun tottumattomille turisteille esitetään huima ensihinta. Myöhemmin on helppo monen omenateekupillisen jälkeen sanoa että “tulimme jo näin paljon vastaan; ottakaa tai jättäkää”. Lahden käräjäoikeus ei ollut turisti. Kymmenesosa alkuperäisistä vaatimuksista oli rankkaa tinkimistä. Näyttäisi siltä, että seuraavaksi kaupan tekoon päästään hovissa.
Keskustelumme korvausten määrästä päätyivät melkoiseen eroon. Kerroin tuomarille että suomalaista musiikkia on saatavissa mm. Yahoon kuukausimaksullisesta palvelusta 5 euron kuukausiveloitteella. Tästä laskin että sopiva hinta voisi olla 8 euroa per lataaja. Kerroin myös laillisista palveluista kuten allofmp3 saatavista muutamia kymmeniä senttejä maksavista drm vapaista levyistä. Siinä vaiheessa tuomari ei enää jaksanut kuunnella. Ehkä lähestymiskulmaa pitää muuttaa.
